A secret flies out to see you

näen taas öisin unia jaystä. se katsoo mua lempeästi ja kun tärisen pelosta olohuoneessa, se vetää mut ihan lähelleen turvaan ja pitää tiukasti siinä. mut täyttää se sama lämpö kuin aina näissä unissa, kun kuvittelen sen mun lähelle. maksaisin siitä, että saisin joskus kokea sen oikeasti.

lähimmäksi sitä tunnetta pääsin joulukuussa, kun vietettiin porukalla sen veljen synttäreitä. tuntui hyvältä olla sen seurassa, hymyilin ja nauroin paljon. en tiedä miksi se huomaa mut erilailla kuin ne muut, mutta se tuntuu kauhean lohdulliselta. baaritiskillä se vitsaili tapansa mukaan ja maksoi meidän juomat. kun mua rupesi jossain vaiheessa ahdistamaan j:n liika juominen ja vähän kaikki, pummin siltä röökin ja olin menossa yksin pihalle polttamaan ja rauhoittumaan, mutta se tulikin mun perässä. poltettiin yhdessä ja se puhui niin ihania, ettei mua enää ärsyttänyt tai ahdistanut yhtään. se kehui j:tä ja sitten mua, että miten hyvä juttu kun se on löytänyt mun kaltaisen tytön. hymyilin väkisinkin. myöhemmin siirryttiin seuraavaan baariin ja matkalla se lauloi queeniä ja piti kättään mun hartialla niin että horjuttiin yhdessä loskassa. niin lähellä en oo ollut sitä ennen, paitsi kun ollaan halattu nopeasti joskus nähdessä. olin onnellinen siinä hetkessä.

sen öisen unen aikana mun päässä soi vaan tää:

pysy ihan liikkumatta
ettet liukuisi luotani
vaiti, ihan liikkumatta
ettet lankea kultani

hiljaa paikallaan
hiljaa niin kuin kuolleet
kiinni minussa
etten minä pelkää

vähän outoa, koska uskon että sekin tykkää musta (joulunakin se vitsaili mulle koko ajan, enemmän kuin koskaan ennen) jollain tasolla, mutta tää on kuitenkin ihan platonista. eikä se vois koskaan ollakaan mitään muuta, vaikka mun alitajunta kehitteleekin näitä lempeitä unia, joista en mielummin heräisi. silti mun on tavallaan ikävä sitä, haluaisin nähdä sen hymyn ja kuulla sen naurun.

näen öisin unia, joissa poltan keuhkot täyteen savua ja annan sen pyörteillä hitaasti kylmässä ilmassa. herään joka aamu yhtä väsyneenä ja hoen mantrojani, että pääsen kouluun asti. oon niin väsynyt kaikkeen; näihin velvollisuuksiin, joita pitäisi jaksaa suorittaa jatkuvasti. oon väsynyt itseään toistaviin, tylsiin arki-iltoihin. haluan jotain jännittävää ja mielenkiintoista, jotain mikä tuntuu hyvältä ja saa hymyilemään. koulujutut ei saa. tehtävien deadlinet ei saa. rahattomuus ei saa. laskujen maksaminen ei saa. edes harkat ei saa nyt, se on jo aika paha.

mutta helsinki saisi. ja muut hyvät, pienemmät asiat, joihin mulla ei kuitenkaan ole nyt aikaa tai varaa tai mahdollisuutta.

puhuin eilen eden kanssa kunnolla ensimmäistä kertaa aikoihin ja muistin taas uudestaan kaikki ne jutut siitä. sen miltä sen silmät näyttää kun se katsoo mua vaikkei edes sano mitään, miten ne loistaa sen hymyillessä mulle. miten kaunis ääni sillä on, miten sen puhe soljuu niin jännittävästi lievällä ulkomaalaiskorostuksella. tietenkin se oli sitten yöllä mun unessa, kuten monesti ennenkin. muistan liian hyvin sen yhden illan kun se sanoi että haluaa istua mun viereen, eikä kenenkään muun. siitä on jo pitkä aika, mutta muistan kaiken silti tosi hyvin. on ollut vähän ikävä niitä iltoja

ihan hyvä päivä, vaikka meinasinkin ruveta itkemään kun iskä soitti ja juteltiin. ikävä sitäkin ja monia muita kolmensadan kilometrin päässä. varsinkin sitä erästä, jonka ääntä kuuntelin myös haikeana yks päivä, sitä joka suuteli mua viimeks ovella kun en jäänytkään vaikka se olisi halunnut. ja olisin kai mäkin, ainakin yleensä olisin halunnut, mutta silloin olin jotenkin raadollisen tietoinen siitä ettei se ole ok, että on jotain minkä takia en oikeasti voi jäädä

näitä asioita on niin kovin vaikea selittää yhtään kellekään. harva ymmärtää. kun joissain jutuissa ei oo toisten silmissä mitään järkeä, eikä ehkä välttämättä omissakaan, mutta tunteet vie ja mikään ei oo niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa. en ikinä epäröi ettenkö olisi juuri siinä mihin kuulun, oikeassa paikassa juuri oikean ihmisen kanssa. en vaan koe silti näitä juttuja niinkuin muut, vaikka pitäisi, tiedän sen. tiedän liiankin hyvin. jälleen kerran teen asioita väärin enkä niinkuin muiden mielestä kuuluisi, ei kai mua vaan ole tarkoitettu mahtumaan niihin muotteihin joihin muut on onnistuneesti itsensä tunkeneet. oon liian kulmikas ja hiomaton ja kaikkeen siihen sopimaton

tärkeintä on kai se, että tiedän ja tunnen kaikesta huolimatta, että mikään ei oo ollut niin isoa ja todellista, kuin tää. me. en osaa tai haluakaan nähdä itseäni kenenkään muun kuin sen kanssa, pysyvästi, niin pitkään kuin meistä on pitämään tää

rakastan sitä enemmän kuin mitään

yhtenä päivänä k soitti mulle tuhansien kilometrien päästä vain kertoakseen kuulumisista ja höpötelläkseen hetken. tuntui hyvältä kuulla sen ääni. vaikka se mainitsikin sen yhden tytön nimen jota en niin mieluusti kuulisi, kuinka se on ajatellut tuoda sille tuliaisiksi violetin huivin koska sillä on pian syntymäpäivä. itseasiassa samana päivänä kuin mulla. ja se miksi se nykyään muistaa mun syntymäpäivän on juuri siksi, että silläkin on sama päivämäärä. ja sitten sen on pakko sanoa mulle ääneen että se aikoo tuoda sille huivin, joka on mun lempiväriä, ihan kuin mua ei haittaisi yhtään. no ei kai pitäisikään haitata enkä mä sille näytäkään, että haittaa. mutta haittaa vähän silti.

yöllä näin siitä ihanaa unta. olin s:n kanssa jossain päin stadia ja yhtäkkiä näin sen kävelevän kauempaa mua kohti. se oli tullut takaisin kotiin ja juoksin hymyilevänä ja onnellisena halaamaan sitä. ja taisin suudellakin. vaikka siinä unessakin tajusin etten saisi. se hymyili mulle kaunista hymyään ja vielä herättyänikin näen sen kuvan mielessäni.

kirjoitin kesällä että tää on loputon suo ja no, niin tää taitaa olla. löysin siivotessani jonkun vanhan vihon jonne olin kirjoittanut juttuja meidän ajoilta. esimerkiksi tän:

''ja siinä hän makaa vieressäni
selkä kylmää seinää vasten, valkoista kuin lumi
silmät suljettuina uniin
seilaten läpi pimeyksien, yli järjen rajojen
pelottaviin syvyyksiin, joissa
valo muuttuu lyijyksi
silmät tyhjiksi aukoiksi
rakkaus vääryydeksi''

mulla olisi ehkä mahdollisuus nähdä se vähän yli viikon päästä, enkä haluaisi menettää sitä mahdollisuutta.

''It was real, wasn't it? You and me. Such a long time ago, we were just a couple of kids. But we really loved each other, didn't we?''

''- What is it that you're afraid of?
- I'm afraid that I'm... destructive. That if I have something good, I feel compelled to destroy it.''